mirka

En ikinä uskonut tämän(kään) päivän tulevan, että avaan uudestaan tämän mirkajohansson.fi blogin. Nyt vain kuitenkin kävi niin, että päätin tehdä sen. Viimeksi kun suljin tämän sivuston ja jätin vain taidepuolen avoimeksi minulta oli omasta mielestäni kadonnut kaikki mitä elämästäni voi kadota. En tuntenut yhtään mitään hyvää, ainoastaan suurta hermokipua käsissäni ja sitä hermokipua oli ollut yli kaksi vuotta. Lopetin taiteen tekemisen, möin prässin ja päätin lopettaa koko vedostamistouhun.

47 päivää blogin sulkemisen jälkeen, saimme kotiimme vieraan nimeltä Avioero. Tuosta kaksi viikkoa myöhemmin, kaksi vuotta kestänyt hermokipu käsissäni lakkasi kuin seinään. Mieti. Siinä välissä ehdin käydä yksin Dubrovnikissä, 5 tähen Hotelli Hiltonissa istumassa viikon, pussikaljasta nauttien ja itse ilkimystä kännykällä pelaten. Dubrovnikissa oli tuolloin +10 astetta ja siellä satoi vettä koko viikon ja myrskysi ja kaikki paikat olivat kiinni. Ai että, oliko hyvä reissu?

Minun ja matkatoimiston käsitys ei kohdannut koskaan. Millään tasolla.

Olin halunnut Dubrovnikkiin viimeset 10 vuotta. Tästä opin sen, että kun toivot jotain, niin ole tarkempi toiveissasi. Toivo olevasi siellä unelmasi miehen kanssa, usko näkeväsi aurinko ja että siellä on lämmintä. En enää ikinä toivo pääseväni jonnekin, jos toivon, niin lisään siihen kyllä tarkasti, että kenen kanssa ja mitä haluan ilmastolta. Sillä jos aikoo toivoa jotain, niin voi ihan yhtä hyvin tarkentaa toivettaan, sillä Universumi ei ymmärrä lukea rivien välistä.

Ota koppi ja usko minua.

Vahingot eivät tule kello kaulassaan, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus. Voisi luulla, että maailmani pysähtyi, mutta ei, näin jälkikäteen ajatellen niin ei se pysähtynyt, sillä siitä se elämä vasta alkoi. Siitä alkoi silti liki vuoden selviytyminen.

Ihmiset harvoin eroavat samaan aikaan vaikka ovat olleet naimissa yhdessä pitkään. Yleinsä toinen osapuoli on jo ehtinyt työstää omaa eroaan, ennen eroa ja se on se asian kääntöpuoli. Tässä ei ole kyse oikeasta tai väärästä tavasta vaan siitä, että näin se vain kaiken tieteen tutkimusten valossa menee.  Me emme olleet mitenkään poikkeus sääntöön. Olimme yhdessä liki 13 vuotta ja yhtä kuukautta vajaa 10 vuotta naimisissa. Pitkä aika, johon mahtui yhtä sun toista, puolin jos toisin.

Yhdessä oleminen, arvostaminen, kunnioitus ja rakastaminen on mielestäni se helpoin osuus yhteiselon aikana, vaikka sitä sanotaankin että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä jotta se onnistuu.

Te jotka olette eronneet, tiedätte, että eron hetken jälkeen se työ vasta alkaakin, mikäli on lapsia. Parisuhde, ero ja sen eteen tehtävä työ on jotain aivan eri kuin se mitä avioliitossa tehdään. Avioliitossa ei jaeta pisteitä mutta eron jälkeisessä elämässä ovat Erkkimerkit ja Papukaijamerkit kovassa huudossa. Koetinkivi on se, miten hyvin osataan olla ihimisiksi jälkeenpäin sillä jos on lapsia, niin se ihimisiksi oleminen vaatii parhaimmillaan aina 18 vuotta. Joistain ihmisistä se voi tuntua elinkautiselta. Itse uskon, että se muotoutuu sen mukaan miten oma Ego antaa myöten.

Voin todeta, että meillä se on sujunut omasta mielestäni hyvin olosuhteisiin nähden.

Tänään kuitenkin tuli se päivä jota en uskonut enää koskaan tulevan. Otin kynän käteen ja aloin luoda taidetta.

Turha odottaa, että kehtaan näyttää:)

Hyvin hämmentyneenä katson puolivalmista tuotosta joka on tulosta siitä, etten ole piirtänyt kolmeen vuoteen! Aikaa ennen tätä olin järjettömän luova, edelliset 25 vuotta. Tilanne vaatii sulattelua mitä ilmeisemmin, mutta lähinnä minun osaltani.

Pikku hiljaa, pienten pilkahdusten myötä mirka löysi oman vanhan itsensä.

Kiitos kuuluu teille muutamalle….. ja te kyllä tiedätte ketkä te olette.

Minun elämässäni ”special ones” ihmiset on aina räknätty yhden käen sormilla.

♥ ♥ ♥

Te saitte minut tajuamaan, että minä olen ihan hyvä tyyppi.